Suomen historia ennen vuotta 1809 (HiS5)
Väinämöinen on Elias Lönnrotin erinäisistä kansantaruista ja tarinoista kokoaman Suomen kansalliseepos Kalevalan keskeisimpiä päähenkilöitä. Hän on Suomen mytologian kenties oleellisin hahmo, ja hänessä yhdistyy useita ns. ”jumalallisia” piirteitä. Väinämöinen on vanha, viisas mies, jolla on maagisia voimia ja joka toimii tietynlaisena isäntähahmona läpi Kalevalan taruston.
Väinämöisen tunnistettavia erityispiirteitä ovat muun muassa hyvinkin Suomalainen taito ja tapa soittaa kannelta. Kanteleensa avulla Väinämöinen voi muun muassa nukuttaa jonkun syvään uneen tai soittaa suohon -kirjaimellisesti. Hänen kerrotaan rakentaneen taianomaisen kanteleen valtavan hauen leukaluusta. Voimiaan tämä ”tietäjä iänikuinen” kuitenkin käyttää pääsääntöisesti hyvinä pidettäviin tarkoituksiin.
Kuolemattomista tarinoistaan huolimatta Väinämöisenkin hahmo omaa inhimillisiä arkihuolia. Etupäässä lienevät naishuolet. Kaksi tunnettua tarinaa ovat Väinämöisen kosioretket Joukahaisen sisaren sekä Pohjolan emännän, Louhin, tyttären luo. Kumpaakaan näistä neidoista Väinämöinen ei kuitenkaan saa vaimokseen ja molemmat myös lopulta tavalla tai toisella kuolevat ennenaikaisesti. Väinämöisessä ilmentyy siis myös perinteinen ’suuren tietäjän yksinäisyys’ -piirre.
Väinämöinen liittyy vahvasti myös mytologisiin alkukertomuksiin, vahvistaen hänen ”jumalallisuuttaan” ja asemaansa tarustoissa. Alkukertomuksia on tiettävästi useampi kuin vain yksi, mutta tunnetuin lienee Kalevalan versio. Siinä Väinämöinen syntyy Ilmattaresta, jonka polvelle sotka munii munan ja maailma syntyy munan sirpaleista sen hajottua.
”Vaka vanha Väinämöinen Tietäjä iänikuinen”
Näin kuuluu tunnettu runoriimi Väinämöisestä, jonka jotkut uskovat vielä jonain päivänä palaavan ihmisiä auttamaan…
– Eero Ahonen